Tuli sitten ihan kriisi. Muutosta ja muutoksista. Ei se oikeastaan missään tunnu (minussahan nyt ei tunnu mikään), mutta kyllä sen sitten huomaa. Sen huomaa siitä, ettei saa tehtyä, mitä pitäisi tai mitä suunnitteli tai välillä ei yhtään mitään. Joka yö näkee kovalevyneheytys -unia. Niin ja siitäkin sen huomaa, että väsyttää paljon. Ja siitä, että itkettää, vaikka ei oikeastaan edes tunnu pahalta. Kun muina naisina kertoo ystäville, että taitaa saamattomuudesta päätellen olla pientä muutoskriisiä ja yhtäkkiä huomaa itkevänsä. Että taidan olla vähän väsynyt.

Ei se mitään. Kuului tulla kriisi ja johan sitä vähän ehti odottaakin. Vielä täytyy odottaa, että menee ohi. Toisaalta tiedän olevani itse myrskyni keskellä ja toisaalta suhtaudun kuin ulkopuoliseen antaen neuvoja - itselleni. "Älä vaadi, älä lupaa, anna aikaa. Hyväksy myrsky ja anna sen riehua. Ei ole mitään hätää."

Kaksi kyläilyä tänään. Ensimmäinen antoi enemmän kuin otti, toinen ei oikeastaan kumpaakaan (jälkimmäisessä miehen ystäviä, joista tunsin vain yhden). Ensimmäistä kohtaamista olin odottanut. Kesäinen piha kahveineen, tavallista juttelua. Silti ilmapiirissä jotain niin erityistä. Toisten kanssa kaikki on niin helppoa, ajatus löytää saman aaltopituuden, uskaltaa olla oma itsensä - itkukin tulee lupaa kysymättä. Mieli lepäsi ja rauhoittui taas: nyt ollaan tässä, oikeaan suuntaan menossa.