Tämän viikon onkin sitten saanut olla töissä. TÖISSÄ ihan isoilla kirjaimilla, koska olen läsnäolevasta tiimistämme ainoa, jolla on koulutuksellinen pätevyys olla koko lapsiryhmän kanssa tarvittaessa yksinkin. Siis vedän piirit, ulkoilen, syön esimerkkiateriat ja valvon päivälevot. Vallan pätevät kaverit minulla on, mutta muodollisesti olen vastuussa tilanteesta jatkuvasti, kunnes vuoroihminen ilmestyy paikalle iltapäivällä.

Vastuu sopii minulle. Huomaan, että en väistä, vaan teen työni ja sen mukanaan tuomat arkiset päätökset mukisematta. Aika omahyväisestikin ja välillä tuntuu, että myös kovaan ääneen. Otan paikkani ja huolehdin laumastani; katson, että arki pyörii ja kavereille riittää kahvia ja sympatiaa. Ärsytän itseänikin ja mietin, onko muilla samat fiilikset, kun kevyttä kenttäkeskustelua suoltaa suustani ulos yleisen viihtyvyyden nimissä. Tulee mieleen oma isäni, joka myös tekee samalla asenteella: työ tehdään harkiten ja hyvin, kaverit pidetään samassa veneessä ja viihtyvyys on kaikkien etu. Isäni työskentelee varmasti minua enemmän ja taitavammin; onhan hän yli 25 vuotta minua edellä jo elämänkokemuksessakin. Silti löydän samaa itsestäni niin hyvässä kuin - jos ei pahassa - ainakin ärsyttävyydessä.