Aika sysipimeää. Siihen nähden mieli on valoisa - mitä nyt juuri itkeä tihrustin miehen olkaa vasten en edes tiedä mitä. Ehkä se oli vain kiintiöitku. Kelpo sitaatti aiheesta: "Yksi tärkeä oivallus on ollut se, että elämä on lähtökohtaisesti vaikeaa, ja sitä elähdyttävät satunnaiset onnenhetket, ei toisinpäin. En pidä mitään hyvää itsestään selvänä." (Eija-Riitta Korhola, SARA. Joulukuu 2006) Onko siis ihme, että välillä itkettää. Ei se ole ollenkaan niin paha asia - itkun jälkeen jaksaa taas paljon paremmin.

Lauantaina pistäydyin (jälleen) Tampereella. Tapaamisia vähän, mutta laadukkaita: työkaveri ja ystävä, molemmat parasta A-ryhmää. Jäi myös aikaa yksityiseen joulufiilistelyyn. Ostin kuusenkoristeita ensimmäistä omaa joulukuusta varten. Ja miehenkin joululahjat ovat nyt valmiina. Päivä oli kotoisa kertakaikkiaan. Ilmeisesti sen ystävänkin mielestä, joka lähti saattamaan minua junalle - käveltiin hyvän matkaa hänen työmatkareittiä jutellen niitä näitä, ennen kuin väärä suunta valkeni. Hyvin ehdittiin silti.

Eilen nukuin vahingossa puoleen päivään. Tuloksena pahantuulisuus, joka ei väistynyt koko päivänä ja vaani vielä tänä aamunakin. Sunnuntain ainoa valopilkku oli International Christmas Carols Kaupunginkirkossa. Tunnelmallinen, erilainen, mukava. En ole aikaisemmin päässytkään laulamaan englantilaisia joululauluja, vaikka tuttuja ovatkin. Tässä kuussa täytyy ehdottomasti katsoa elokuva Rakkautta vain. Se on jouluperinne.