Tänään menin töihin puoli kymmeneen ja ensimmäinen työaika loppui puoli viisi. Puolen tunnin kuluttua siitä alkoi kuukausittainen iltapalaveri, josta lähdimme varttia vaille kahdeksan. Huomenna yhdeksään.

En pidä iltapalavereista. Tai oikeastaan en pidä ajan hukkaamisesta. Jos päiväkotityössä pitää sortua palaveeraamaan illalla useita tunteja, siihen täytyy olla todella pätevät syyt ja ajankäytön tehokasta. Puolikylmän piirakanpalan syöminen päivällisaikaan kahvin kanssa ja työtyytyväisyyskyselyn tulosten sisäluku ei mielestäni ole sellainen hyvä syy eikä varsinkaan tehokasta ajankäyttöä. Kevään suunnitelmista oli mukava kuulla, ja siitä, miten muilla ryhmillä menee. Samalla kuitenkin mietin, eikö näitä asioita olisi voitu käydä läpi viikkopalaverissakin. Ärsytti - harvoin olen töissä saanut lietsottua itseäni tällaiseen negatiivisuuteen.

Saattaa tässä kyllä olla kyse kulttuurishokistakin. Entinen työpaikka välkkyy mielessä toimivana ja ihanana; johtaja oli valioluokkaa ja työkaverit mukavia. Tiesin paikkani ja osasin hommani. Uudessa paikassa kaikki huonot puolet pistävät silmään ja home haisee (oikeasti siis - kosteusvauriotalo). Heikkoudet lienevät olemassa, mutta miksi niitä kaivan ja osoittelen? Peitän omaa epävarmuuttani?

Yhtäkkiä pitäisi ollakin toisenlainen, keskittyä enemmän johonkin sellaiseen, mihin ei ennen ollut aikaa. Opetella uutta, suunnitella huolella. Huomaan taitojeni ruostuneen. Osaan vetää palavereita, kirjoittaa kuvauksia ja vetää pikku tuokioita, mutta en ole vuosikausiin suunnitellut päiväkotiryhmän toimintaa pitkäjänteisesti. Olen tehnyt työtuntini päiväkodissa ja suunnitellut keskellä päivää. Nyt minut laitetaan talosta ulos seitsemän tunnin jälkeen ja kotona pitäisi suunnitella, osin valmistellakin seuraava viikko.

Vierivä kivi ei sammaloidu. Lähdenpä tästä miettimään ja suunnittelemaan ensi perjantain vuorovaikutusleikkejä.