Kuulun masentavaan viidennekseen suomalaisia naisia. Siihen joukkoon, joka tasaisin tai epätasaisin välein saa vieraakseen elintasotaudin(?) nimeltä migreeni. Verkkoiltalehdestä opin myös, että olen muutenkin tyypillinen:"Migreenin hoidossa tyypillistä on potilaan hidastelu lääkkeiden ottamisessa. Ylilääkäri Markus Färkkilä Husista sanoo, että viivyttely on suuri virhe. Tarpeeksi suuri lääkeannos pitää ottaa heti, kun potilas on varma sitä, että kyseessä on migreeni. Poretableteilla ja peräpuikoilla on paras teho. Jos kohtaus pääsee pahaksi, lääkkeet eivät enää pure kipuun." Niinpä. Lauantaina kummitädin synttäreiltä palatessa alkoi tuttu jyskytys takaraivossa. Kotona kuvotuksen tunne oli jo sitä luokkaa, että Mig-hävittäjä olisi pitänyt heittää kiiruusti kiduksiin, mutta mitä tekee hän? Ällistelee ja voivottelee asiaankuuluvasti ja MENEE NUKKUMAAN ILMAN LÄÄKETTÄ toivoen, että kyllä uni parantaa. Ei parantanut - parin tunnin kuluttua noustaan kiltisti ylös ja niellään lääke onnellisin seurauksin. Eilisaamu aukeni auvoisena ja jatkuikin sellaisena ihan alkuiltaan asti - sitten alkoi toinen kierros. Ja uusi lääke.

Migreeni on outo sekoitus huolenpitoa ja syyllisyyttä. Kohtauksen iskiessä tietää eläneensä liian lujaa, vaatineensa yli voimien ja edessä on pakollinen pysähdys. Toisaalta samaan aikaan herää tuomari: MIKSI ajoit itsesi taas tuohon pisteeseen? Eikä aina edes tiedä. Kuormitus meni yli, sulakkeet paloivat ja sattuu. Mikä oli liikaa? Loppuiko loma liian lyhyeen tässä elämäntilanteessa? Olenko stressannut kotona? Liikaa menoja ja lyhyitä öitä? Jatkan harkitusti, varovaisemmin. Ja lopulta: mieluummin migreeni kuin vatsahaava.

Huomiseksi kyllä soitettiin töihin. Uuteen päiväkotiin, jossa on kuulemma "astetta haastavampi ryhmä". Mennään katsomaan, minkälainen ilmapiiri siellä vallitsee.