Tänään oli näillä näkymin taas viimeinen työpäivä. Melkein toivon, ettei huomiseksi soitettaisi minnekään. Ja että pysyisin aamusta pois koneen äärestä. Siivoaminen on nimittäin lykkääntynyt masentavasti ja kesävaatteetkin saisi pakata jo pois. Sandaalit näyttävät naurettavilta eteisessä.

Töissä tuli naapuriryhmän lastentarhanopettaja juttelemaan iltapäivällä ulkona. "Ihan kiva on ollut nähdä ERITYISlastentarhanopettaja ihan tekemässä tätä TYÖTÄ lapsiryhmässä..." tms. Nauratti, kiitin kohteliaisuudesta. En tiedä, mitä tarkoitti, mutta itsekin olen usein aprikoinut, että hupeneeko työskentelyvalmius (tai ihan jopa terve järki) koulutuksen lisääntyessä. Päiväkotimaailmassa tuntuu välillä arki pyörivän lastenhoitajien varassa. Opettajat ohjaavat toimintaa(?) ja erityisopettajat sitten kai neuvovat. Jos perustehtävä on bongata erityisen tuen tarvitsijat ja suunnitella se tuki kullekin yksilöllisesti sinne päiväkodin normaaliin toimintaan, niin kai se sitten vie aikaa ryhmässä olemisesta ja näyttäytyy enimmäkseen neuvomisena. Oman mielenrauhan säilyttämiseksi on kuitenkin hyvä välillä päästä ihan perusarkeen vaikka vain nähdäkseen, että tekemisen taito ei ole unohtunut. Samalla kun oppii tuntemaan ja arvostamaan muiden ammattilaisten tapaa tehdä työtä, tulee toivottavasti ansainneeksi itsekin hieman uskottavuutta. Teoreetikko, joka todistaa ymmärtävänsä käytännön.

Niinpä jatkan tätä "reality check"-kokeiluani. Samalla kun selvitän, pärjäänkö vielä lapsiryhmän arjessa, saan lisäksi arvokasta tietoa siitä, mitkä teorioistani ovat käyttökelpoisia ja mitkä tuntuvat hyviltä vain korvien välisessä Mukamuka-maassani.