Käyn juoksukoulua. Joitakin vuosia sitten juoksin välillä 60km viikossa ja lopulta maratonin Tukholmassa, mutta siihen se sitten taas jäi syksyn tullen. Nyt on painoa kymmenisen kiloa enemmän ja kuntoa ainakin saman verran vähemmän. Kaipaan entistä ja tuntuu että tässä uudessa elämäntilanteessa olisi aikaa ja ennen kaikkea energiaakin taas.

Olen vasta toisen viikon lopussa. Ensimmäisen viikon jälkeen meni seuraava hunningolla, mutta kokosin itseni ja aloitin maanantaina uudelleen suoraan toisesta viikosta. Hyvin olen jaksanut, tahti on todella rauhallinen. Tämä on ollut hyvää malttiharjoitusta suorittajaluonteelle - tällä hetkellä päivän lenkki on tyyliä: "Kävele 5 minuuttia, juokse 4. Pidä tauko ja sama takaisin." Entisessä elämässä ajattelin, ettei mitään alle kolme varttia kestävää voi kutsua lenkiksi. Näin sitä ihminen oppii ja kehittyy.

Rauhallisessa etenemisessä on puolensa. Oivalsin tämän, kun aloin tällä viikolla juosta samaa reittiä. Juoksuaikojen pidentyessä näkee konkreettisesti edistymisensä, kun päivä päivältä käy kauempana ja ehtii pidemmälle. Toisaalta matka tuntuu myös käyvän sitä lyhyemmäksi mitä tutummaksi reitti käy. Innostus hiipii mieleen. Kyllä minä kohta juoksen jo tuonne ja jaksan taas oikeasti. Silti konkreettinen ohjelma pitää aisoissa eikä päästä malttia unohtumaan. Rauhallinen tahti säästää kroppaa. Vielä on nivelet kunnossa, vaikka paino ei olekaan lähtenyt laskuun. Uskon, että kohta minä jo lenkkeilen tämän pyrähtelyn sijaan.