Poikkesimme Liedossa Turun kupeessa. Kuvassa Aksu 4v. esittelee "puolikkaita kaloja" Aurajoessa. Kukaan muu ei nähnyt, mutta siellä niitä kuulemma ui. Hellyyttävää tuollainen kyky nähdä hauskoja mielessään, irrottaa ajatus tämänhetkisestä. Reissu oli hedelmällinen; tutustuin uuteen ystävään (aikaisemmin oli vain miehen tuttu netistä) ja sain syödäkseni elämäni ehkä parasta kebabia. Kaunis koti, kekseliäs sisustaja, syviä keskusteluja. Mukava oli taas ajella miehen kanssa kaksin - yhteensä 600 km. Autossa tulee aina keskusteltua paremmin, kun ei ole muuta tekemistä tai häiriötekijöitä. (Tosin kinaakin yleensä syntyy. Vielä löytyy sanoja eri merkityksillä ja tahattomia väärinymmärtämisiä ajattelutapojen ja näkemysten eroista puhumattakaan)

Kotona odotti seuraava ystävä. Hänen tuntemisensa ulottuu opiskelujenkin tuolle puolen ja läpi useiden elämänvaiheiden yli kymmenen vuoden ajalta. Ensimmäinen yövieraamme! Mies sammui ihmisten aikoihin, mutta meillä juttua riitti pikkutunneille asti. Muisteltiin vanhoja, arvioitiin entisiä koettuja nykyisyyden valossa. Tuollaisissa keskusteluissa kokee aina saavansa paljon - jakaminen lisää alkuperäistä kokemusta ja antaa ajatuksillekin enemmän kiinnekohtia ja näkökulmia. Useammin pitäisi tavata.

Uusia ja vanhoja ystäviä. Vanhojen kanssa ei tarvitse tuhlata aikaa selittelyyn. Uudet tuovat tuoreutta omaankin kokemiseen, kun ei olekaan vanhoja rooleja. Lisäksi on jotenkin ilahduttavaa huomata, että edelleen joku kokee minut tutustumisen arvoiseksi, edelleen joku haluaa kuulla, mitä minulla on sanottavana. Ja viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä: edelleen löytyy uusia ilahduttavan upeita persoonia, ihmisiä, joden tuntemisesta voi iloita ja kokea olevansa etuoikeutettu.