Tänään satoi monta kertaa. Aurinkokin paistoi useasti. Mieli vaihteli samaan tapaan; välillä melkein itketti ja tuntui toivottomalta, sitten taas jokin asia houkutteli hymyn esiin. Anniinan, Petran ja Sennun rohkaisevat kommentit olivat omiaan valamaan uskoa siihen, että kyllä tämä tästä, pikkuhiljaa. Kiitos, ystävät!

Siivous eteni, mutta (liian) hitaasti. Työmateriaalia on liikaa. Vanhoja luentomappeja, opetusmateriaalia, suunnitelmia. Tekisi mieli heittää kaikki roskiin. Sitten alan selata ensimmäistä ja huomaan: Ai täällä on nämä hirmu hyvät neuropsykan luennot! Ja täällä luistelukoulujuttuja, esiopetustehtävät, musiikin teoriaa jne. Iskee pelko, että kadotan jotain, mitä kipeästi kaipaan kolmen kuukauden tai vuoden kuluttua. Tässä istuessani tajuan, että jos olen selvinnyt vuosia ilman, selviän luultavasti tästä eteenpäinkin. Mikä siinä sitten on, että pois heittämisen hetkellä on niin vaikea päästää otetta? Mitä enemmän ajattelen, sitä enemmän kiukuttaa. Miksi annan jonkin niin joutavan sitoa minua? Viedä elämäniloani? Huomenna luovun - tyynesti kannan ulos kaiken, mille ei ole välitöntä käyttöä työssäni tai mitä ilman olen tähänkin asti pärjännyt.

Mies oli ihana ja ymmärtäväinen. Järjesti kanssani cd:t hyllyyn, että saimme valokuvillekin tilan.  Meiltä löytyi neljä samaa levyä: Elton John, Eppu Normaali, Pate Mustajärvi ja Ultra Bra. Yhtä sekava maku molemmilla.

Nyt on rauhallisempi mieli. Huominen näyttää valoisalta. Isä ja veljet ovat jossain lähellä, suurajot ovat alkaneet. Sebastien Loeb taitteli sitikkansa näteimmin Killerillä tänä iltana. (Tosin kahden sekunnin erolla maaliin mahtui 13 ensimmäistä, joten huomenna se vasta taitaa alkaa.) Nyt nukkumaan, huomenna raivataan.