Tapasin viime viikolla työpaikalla italialaisen miehen. Vaihdoimme muutaman sanan hänen äidinkielellään; kerroin mm.että olen vasta kaupunkiin muuttanut ja vasta totuttelemassa ympäristööni. Seuraavana päivänä hän palasi luokseni ja kertoi, että suomalainen vaimonsa oli menossa italiaa harrastavien ystäviensä kanssa syömään. "Jos haluat, voin antaa sinulle hänen puhelinnumeronsa, niin voit soittaa ja kysellä lisää. He ovat kyllä todella sympaattisia." Miten ilahduttavaa! Miten ei-suomalaista!

Vaimo oli sympaattinen, (italialialainen) ruoka hyvää, kieli kaunista. Se oli mukava perjantai-ilta. Tänään osallistuin samojen ihmisten kanssa italian kielen keskusteluryhmään kansalaisopistolla ensimmäistä kertaa. Tilaisuus oli varsin italialainen: opettaja saapui myöhässä, jaariteltiin tovi niitä näitä ja siirryttiin sitten opiston keittiölle espresson keittoon. Opettajalla oli mutteripannu ja keksipussi, pöydässä riittävästi tilaa. Juteltiin Italian ja Suomen mustalaisista, kansallisista käsimerkeistä, ikkunaluukuista ja Irwin Goodmanin sanoituksista. Noin muutamia aiheita mainitakseni. Naurettiin ja nyökyteltiin vakavina kulloisenkin aiheen ja epäasiallisen lohkaisun innoittamina. Puheenvuoron sai, kun korotti ääntään.

Aikanaan Italiassa ja sen jälkeen olen usein miettinyt kyseisen maan merkitystä elämässäni. Minulla ei ole siitä aavistustakaan; en omista tällä hetkellä ainoatakaan läheistä italialaista ystävää. Au pair-vuoden ihmisiin en ole pitänyt yhteyttä vuosikausiin. Silti mieli lepäsi taas tuossa tutussa villisti poukkoilevassa puheensorinassa. Olen onnellinen tästä mahdollisuudesta elvyttää kielitaitoani ja aion totisesti käyttää tilaisuuden hyväkseni. Tiistai-illat ovat hyvin pitkälle ohjelmoidut.