Syysloma loppui, mutta kukaan ei ole kaivannut eilen eikä ilmeisesti tänäänkään. Pyykkikone lähti jylläämään ennen kahdeksaa, että ehtii, jos tulee lähtö. Yhdentoista jälkeen uskalsin laittaa toisen koneellisen, kun tuskin enää tänään kukaan soittaa. Sänky petattu, tiskikone täytetty, keittiö siivottu. Päiväkahviaika ja aamupalaveri. Miten käyttäisin tämän vapaan, etten jämähtäisi tähän koko päiväksi?

Kiitoskortit olisi ehkä asiallista saattaa vihdoin matkaan - häistähän on toki jo yli neljä kuukautta. Alkaa tulla kiire, jos haluaa erikseen lähettää muutaman joulukirjeenkin. Toisaalta silitettävien pyykkien vuorikin on kasvanut jo kiitettävän monta viikkoa - ehkä tänään onkin silityssession vuoro? Josh Grobanin avulla se kyllä onnistuisi sekin. JOTAIN kannattaisi joka tapauksessa saada aikaiseksi ihan omantunnonkin vuoksi. Ja siksi, että illalla odottaa kelpo palkinto: Italian keskusteluryhmä.

Töissä oleminen vie leijonanosan päivästä. Kotityöt jäävät väistämättä retuperälle - tai äkäisenä ja väsyneenä tehtäviksi. Mutta toisaalta; silloin ei tarvitse keksiä hyödyllistä ajankulua päiviksi - työnkuva pitää siitä huolen. Olen hyödyllinen ja osaava melkein kuin itsestään. Samoin elatuksen murheet väistyvät hetkeksi taka-alalle. Veljeni totesi vuosia sitten lyhyen, mutta tuntuvan työttömyysjakson aikana, että vapaasta ei osaa nauttia, jos muuta ei ole. Ymmärsin jotakin silloin - nyt vielä paremmin. Väliaikainenkin työttömyys alkaa yllättävän nopeasti syödä itsetuntoa - vaikka järki sanoo toista, pieni ääni sisällä inttää ponnekkaasti: et kelpaa, olet huono, sinua ei haluta. Vielä se on helppo nujertaa, vielä löytyy hyödyllisiä pikku puuhia. Mutta entä jos se jatkuu? Ei ajatella sitä vielä.