Kallisarvoinen ihminen. Ei nyt kukaan erityisesti - tai viime päivinä erityisesti moni. Se ystävä, joka viime aikoina on miettinyt sitä, tuliko tehtyä mitään tärkeää ja tähdellistä, kun taakseen katsoessa tuntuu, että ajan aallot huuhtovat joka askeleen saman tien sileäksi. Ja he, jotka ovat niin kaukana ja yksin isojen ratkaisujensa edessä - ratkaisujen, joihin ei osaa mitään sanoa eikä läsnäoloaankaan voi antaa. Jäljellä vain mahdollisuus kurottaa kättään digitaalisesti - olemme hengessä mukana rukoillen, ajatuksissa läsnä.

Oma veli kasvamassa elämäänsä, tekemässä siitä päivä päivältä omempaa. Vakaasti ja silti niin hilpeästi, omillaan ja kuitenkin meidän kanssamme. Ystävät, jotka lähtevät vaikka yöllä lasilliselle ja elokuviin katsomaan James Bondia, jos muuten eivät aikataulut osu yhteen. Juuri meidän kanssamme, tahallaan ja tarkoituksella. Tänään vielä ne pari, jotka suunnittelevat kevätretkeä ihan vain minun luokseni, juuri minun luokseni.

Ja kaikki muut, tutut ja vieraammat. Hurmaavat, upeat mestariteokset. Jotenkin olen taas huumaantunut jokaisesta; ylpeä siitä, että saan tuntea heidät ja olla osa heidän elämäänsä. Elämä on lahja, joka on totta, joka tuntuu. Välillä viiltävänä kipuna ja sysipimeänä ja sitten taas seesteisempänä. Joskus räjähtää tämä täysi juhlavalaistus, ja kaikki on niin kristallinkirkasta: elämä on tässä ja arvokkaampaa ei ole kuin olla juuri minä. Sinä. Jokainen.