Ja nettitauko päättyi. Työt ovat alkaneet sujua omalla painollaan; vaivaa on nähtävä, mutta ei liikaa. Vastuukaan ei paina sillä tavalla musertavasti, että onkisi migreenin esiin. Tai kyllä se migreeni välillä tulee. Vaikka viime viikolla.

Viime viikko oli iltavuoroa. Puoli kymmenestä puoli viiteen. Jostain syystä mieheni ei ole suostuvainen ajamaan minua autolla töihin tuohon aikaan, joten käpy-käpy-käpsytän sen itse omin pikku jaloin. Viime viikolla kävelin joka aamu ja sykemittari tallensi harjoituksia. Tulokset olivat varsin kuvaavia:
Keskiviikkona matka kesti puoli tuntia, kaloreita kului 178 ja keskisyke oli 128 (korkeimmillaan syke oli noussut159:ään) Illalla, yöllä ja aamulla satoi lunta pyrynä niin, että maisema oli muuttunut laakista arktiseksi kinoksineen.
Torstaina kahlasin samaisen matkan vajaassa kolmessa vartissa, kaloreita kului 256 ja keskisyke oli 140 (korkeimmillaan 164). Jalkojen hemmotellut lihakset nyyhkyttivät sydäntä särkevästi ja allekirjoittanut uskoi puhkeavansa itkuun, jos matkaa olisi pitänyt jatkaa päiväkodilta eteenpäin. Illalla puhkesi migreeni (eikä asiaan tietenkään vaikuttanut se, etten suostunut perumaan iltaista uintireissuamme, vaan polskutin Aalto-Alvarissa kilometrin iloisena rouvana, vaikka päässä jo vähän juilikin pahaenteisesti).
Perjantaina matka-aika oli jälleen puoli tuntia, mutta migreenin jälkitilassa kylmässä hiessä kylpien kaloreita kului 190 keskisykkeellä 133 (syke korkeimmillaan oli vain 150, kun suorastaan hiivin ylämäen).

Tällä viikolla levätään.