Aamulla lähdin puoli seitsemän jälkeen töihin. Autolla ja itse - oi tätä ylellisyyttä! Ihan siitä ilosta tarjosin vielä työkaverillekin kyydin kotiin työpäivän päätteeksi. Vaan kotipihalla taskuja kaivaessani ymmärsin, että autoilu vaatiikin kaksi avainnippua mukaan. Kotiavaimet köllöttivät edelleen tietokoneen vieressä seitsemännessä kerroksessa autonavainten pullottaessa takin taskussa. Pikainen silmäys kelloon vahvisti epäilykseni oikeaksi; elimme aikaa jälkeen neljän, jolloin oven aukaisijan sopuhinta 10€ oli juuri muuttunut kirpaisevaksi kahdeksikymmeneksi euroksi.

Lähdin siis askeltamaan kohti keskustaa ja pankkiautomaatteja. Ostin kaksi iloista punaista koukkua kylpyhuoneeseen, lisää tuikkuja pimeyttä vastaan ja ekstrabonuksena vielä hopeankiillotusainetta koruja varten. Kaikessa rauhassa palasin kotiin parikymppinen taskussa ja soitin matkalla ovipäivystäjälle. Tarina sai onnellisen lopun, kun herttainen huoltomies kiiruhti paikalle, päästi rouvan sisään ja varmisti vielä, että rouvan avain oli todellakin jäänyt kotiin eikä rouvalla nyt enää ollut mitään hätää. Kyllä kotiinsa on ihana päästä.

Rajoituksista jatkaakseni: arkimatkustus on ilmeisesti kielletty minulta ensi kesäkuun loppuun asti. Maanantaina aloittanen sijaisuuden, joka päättyy joululomaan (22.12.) ja vuoden alusta pääsen ilmeisesti puolen vuoden työsuhteeseen. Hämmentävä spektaakkeli, sanoisi mieheni. Samaan aikaan sekä huojentavaa että harmittavaa. Olin aikonut käydä työkavereita moikkaamassa ennen joulua, mutta töiden vuoksi taitaa jäädä välistä. Molemmat tulevat työpaikat ovat minulle uusia. Jouluun asti saan olla isossa ryhmässä, joka on tervetullut kokemus. Ensi vuoden töistä kuulen huomenna.

Aika mukavaa. Töitä riittää, ei tarvitse enää jännittää. Tili tulee joka kuukausi. Saa mennä kampaajalle. Ja ostaa vaatteita huolettomammin. Ehkä uskaltaudun jumpalle, kun tuo lenkki-into on kadonnut jonnekin. Uimalippuja mies on jo hankkinutkin.